tiistai 26. elokuuta 2014

Ai minustako melontaopas?

Oikea paikkani. 
Sanotaan, että meloa voi vaikka kymmeniä vuosia oppimatta juuri mitään uutta. Vaihtuvat olosuhteet hiovat taitoja hitusen kerrallaan, mutta halutessaan haasteita on melonnassa helppo väistelläkin. Helpot kelit, lyhyet matkat, tukeva kajakki, suojaisat reitit. Samalla tavalla kuin ennenkin.

Olen itse ollut juuri tätä leiriä. Melonta on ollut tärkeä virkistymisen, yksinolon ja rauhoittumisen keino. Olen osannut meloa sen verran, että olen pärjännyt mukavasti itse valitsemissani olosuhteissa. Leppoisia kilometrejä. Melonta on ollut fiilistelyä, ei urheilua tai itseni haastamista.

Melontaopaskurssilla Päijänteellä
Minulla on kuitenkin ollut onni tavata melontakuvioissa muutamia eteenpäin "potkijoita". Joku on aina melonut vierelle ja istuttanut mieleen pienen siemenen: lähtisitkö jatkokurssille, melontaohjaajakurssille, pidemmälle retkelle, koskeen? Viimein koitti se kevät, jolloin aloin kuulla lauseita, kuten "nyt kun sinäkin olet tulossa opaskoulutukseen" ja "kun sinäkin alat ottaa tässä oppaan roolia". En tiedä, mistä se alkoi. Jonkinlainen salajuoni se oli. Tai ehkä kouluttajan silmä näki otollisen hetken kehitysaskeleen ottamiselle.


Tehniselällä riittää vettä lapioitavaksi. 
Melontaohjaajasta melontaoppaaksi on iso harppaus. Toki taidollisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Ei se mahdoton tehtävä ole, mutta jonkinlainen nöyryys iskee. Miksi juuri minusta olisi tähän? Tiedän monia minua valtavan paljon parempia melojia, jotka eivät ole oppaita. Tunnen melontaoppaita, jotka ovat taidoiltaan ja varmuudeltaan minusta valovuosien päässä. Tai siltä se tuntuu. Takarivissä on helppo notkua. Haluanko oikeasti nousta esiin ja toimia johtajana?



Matkalla kohti Koreakoivun saarta
Epäröinnin jälkeen ilmoittauduin kuitenkin Dynact Oy:n ja Meloja ry:n järjestämään melontaopas-koulutukseen. Ei ollut helppo päätös. Elämällä on taipumus täyttyä kaikenlaisesta. Perheellisellä on monen ihmisen menot ja toiveet yhteen sovitettavina. Moni asia ahdistaa ja surukin voi yhtäkkiä ampua sivustasta mustan nuolen. Ja kaiken sen keskellä melontaopas-wannabe tuskailee ennakkotehtävien, varusteiden haalimisen ja aikataulukriisien kanssa.



Vihdoin seisoin Päijänteen rannassa Lehmonkärjen hietikolla varusteet viimeisen päälle minigrip-pusseihin yksittäispakattuina, vaikkakin itseluottamus vähän reikäisenä. Turvalliset kaverit sentään vierellä. Kouluttajatkin luotettavat ja tutut monen vuoden ajalta. Oma, pettämätön kajakki keula vettä kohti. Mikä tässä sitten pelotti? Epäonnistuminen, eipä sen kummempi. Ettei vaan tulisi tavoiteltua kuuta taivaalta. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Lahja lukijalle. Uskomattoman upea kuva
superkuun puolikkaasta ;)
Opaskurssi käynnistyi perjantai-iltana teorialla ja ennakkotehtävien läpikäymisellä. Kajakit pakattiin, kansivalot kaivettiin esiin ja odoteltiin auringonlaskua. Ohjaustehtävät alkoivat heti rannasta, itselleni osui yömelonnan lähdön ohjeistaminen ja turvallisuusohjeiden antaminen. Seuraavat kurssilaiset saivat tehtäväkseen ryhmän johtamisen ja suunnistamisen. Tällä sapluunalla sujuivat kaikki melontaosuudet johto- ja suunnistusvastuun kiertäessä.

Kouluttajilla oli kenties sanomista melontamuodostelmassa pysymisestä, mutta auringonlaskun kajo ja itäiseltä taivaalta noussut keltainen puolikuu veivät osan huomiosta. Samoin kuikan ujellukset, tähdenlennot ja kaiken lähes sietämätön kauneus. Vaikea on ottaa melontaa vakavasti niin upeissa olosuhteissa.

Kurssin yhtenä tarkoituksena oli ottaa melontaopaskokelaista mittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kestääkö pää lyhyitä yöunia ja fyysistä rasitusta, nouseeko eskimo vielä pitkän selän ylityksen jälkeen? On siinä mielessä kivaa olla keski-ikäinen, ettei univaje ihan parissa yössä ala vielä tuntua. Lauantain 40 kilometrin päivämatkan tuntuminen suhteellisen mukavalta oli jo omaa aikaansaannostani. Olin tyytyväinen itseeni ja kesän tavoitteelliseen melontaan. Yksi viikonlopun tärkeimpiä oivalluksiani oli se, että melontaoppaalta vaadittu päivämatka ja kurssin riittävän rasittaviksi suunnitellut tehtävät eivät olleet minulle paha rasti. Ehkä minussa siis onkin edes vähän ainesta oppaaksi!

Eksoottisin retkiateriani oli kanttarellipuuro. Sen piti
kyllä olla kiisselijauhetta. 
 Retkimuotoisella opaskurssilla retkeilytaitojen on syytä olla kunnossa jo ennestään. Ruokailuihin ja majoittumiseen jää rajallisesti aikaa, ja niissä kuhnailu on lepoajasta pois. Kiirettä on kuitenkin kurssilla hyvä kokeilla, koska se on takuulla osa melontaoppaan työtä. Oman teltan on heilahdettava pystyyn hetkessä, jotta jää aikaa toisten neuvomiselle tai seuraavan etapin suunnittelulle.






Aamukahvipöytä
Opaskurssilla suoritettiin taitokoetta jatkuvan näytön periaatteella. Johtamis- ja suunnistamisvuorossa tekeminen on luontevaa,
jotkut tilanteet on tositilanteiden puutteessa pakko lavastaa (esim. hinaus, pelastautumiset, surffaus).

Toisten kurssilaisten seura oli hyödyllistä ja lohdullista. Kun itseltä ei jokin tekniikka onnistu, on hyvä nähdä, etteivät toisetkaan ole täydellisiä. Toisilta voi myös kysyä viime hetken vinkkejä ja harjoitella vaikka sen heittoliinan heiton kuntoon.

Pohdimme kurssitoverien kanssa melontaoppaana olemisen perimmäistä olemusta. Ei melontaoppaan tittelin saaminen ole uran huippukohta. Se on vasta sen alku. Tuore melontaopas on epätäydellinen melontaopas, joka saa ja jonka pitää kehittyä.

Viikonloppu sujui lopulta hyvin ja oli erittäin virkistävä. Paljon vähemmän pelottava se ainakin oli, kuin olin ajatellut. Tuliko/tuleeko minusta melontaopas? Pisteitä puuttuu vielä (se kirottu ylätuki ym.), mutta aallokkomelonta jäi toisaalta vielä tyynen sään vuoksi testaamatta. Prosessi jatkuu. Mutta jos minusta melontaopas tulee, kiitän siitä itseäni: uskalsin yrittää. Ja kouluttajia, jotka aloittivat sen kuiskinnan: come to the guide side... :D.
Melontakouluttaja Jonne viihtyy työssään

Kokelas opettaa ristisuuntiman käyttöä. Kouluttajat väijyvät. 

Täydellinen auringonlasku jää selän taa

Tehinselkä näyttää kokelaille lempeän puolensa