lauantai 11. tammikuuta 2014

Retkeilyn sisempi olemus?

Kaiken alennusmyynnin ja varustehypetyksen keskellä pysähdyin miettimään hetkeksi miksi olen taas selailemassa netissä uusia varusteita ja teknisiä innovaatioita. Miksi en ole retkeilemässä? Onko käynnyt niin, että retkeilyn arvot ja sisempi olemus on päässyt jälleen kerran hämärtymään?

Hetken itsetutkiskelun jälkeen ajatusketju käynnistyi ja ajattelin tämän blogitekstin kautta jatkaa pohdintaa.

Itselleni retkeily ei ole koskaan ollut ulkosyntyinen harrastus tai juttu jota on tietoisesti etsitty tai aloitettu jonain tiettynä hetkenä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee kaikki on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa seikailunhalusta ja "suuren tuntemattoman" valloituksesta. Asiaa kun tarkemmin miettii, niin nimenomaan se kutkuttava tunne, mitä löytyy sieltä tutun lähimetsän takaa saa minut edelleen syttymään ja lähtemään.




Retkeily tai luonnossa liikkuminen on minulle kokonaisvaltainen juttu (ei niinkään lajitaitoja ja varusteita), se on paljon enenmmän kuin kävelyä, hiihtämistä, lumikenkäilyä, melontaa tai kiipeilyä. Tutussakin metsässä voi löytää uuden vaikeasti erottuvan polku-uran, jota ei vaan ole havainnut aikaisemmin ja jotenkin kummasti rupeaa tekemään mieli mennä tutkimaan minne se johtaa... ehkä olen vain utelias, mutta tuossa on kyllä jotain enemmänkin. Itselleni on aina ollut hienoa löytää uusia juttuja ja niitä voi löytää yllättävistäkin paikoista. Tutut maisemat muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa ja tuttukin paikka näyttää uudelta ja jännittävältä, jos osuu sinne silloin, kun ei yleensä siellä käy. Myös tuoksut, äänet ja valonmäärä jne. vaikuttavat hyvän fiiliksen löytymiseen, samoin maut tai vaikkapa rinkan paino selässä saa aikaan saman vaikutuksen. Se luo tunteen, että on vapaa tekemään mitä haluaa tai se tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä ja tämä jos mikä on hienoa. Avain tässä kaikessa on kiireettömyys, heittäytyminen luonnon vietäväksi ja hetkessä eläminen.

Lapsuudessa metsään meneminen ei ollut sidoksissa varusteisiin, taitoihin tai tekniikkaan. Taidot karttuivat metsään menemällä ja niillä varusteilla mitä sattui olemaan päällä / mukana. Olisiko tässä kysymys elämyksellisestä- ja / tai kokemukusellisesta oppimisesta tekemisen kautta? Jossain vaiheessa halusi mennä syvemmälle metsään, pitemmälle "suureen tuntemattomaan", huomasi että suunnistuksesta, repusta eväineen ja esim. tulitikuista oli hyötyä... tulentekotaidot ja suunnistaminen kehittyi kuin vahingossa. Ja edelleen, ne paljon puhutut puuvillapohjaiset vaatteet riittivät varsin hyvin, välillä oli vain kiva vaihtaa ne kuiviin ja kas kummaa, enään ei paleltanut. Kumisaappaat toimivat vallan hyvin, talvella sukkia riittävästi ja kesällä ei kenkiä välttämättä edes tarvinnut, tosin joskus kesällä tennarit oli kivat, ei pistellyt kävyt ja risut jalkapohjaa. Missä vaiheessa asiat muuttuivat ja kahden päivän retkelle tarvittiin satojen eurojen varusteet (jos riittääkään)?

Usein ihmisten kanssa keskustellessa olen huomannut, että retkeily on nostettu, jostain syystä, kaukaiselle jalustalle tyyliin: "olisi hienoa retkeillä, mutta enhän minä osaa ja ei minulla ole tarvittavia varusteita eikä taitojakaan" tai "aina on niin kiire, että ei ole vain aikaa retkeillä" (olen sortunut itsekkin molempiin). Ehkä tämä kertoo meidän vieraantumisesta luonnosta ja kaupallisten voimien luomiin mielikuviin, joilla vakuutetaan, että et selviä ilman tätä ja tätä? On totta että tietyt perustaidot tarvitaan jo turvallisuuden takia, mutta ne on helposti saavutettavissa pienellä syventymisellä ja harjoittelulla ilman mittavia taloudellisia panostuksia (suunnistaminen, kartan käyttö ja tulenteko jne.). 

Mielestäni retken ei tarvitse aina olla satoja kilometrejä Lapissa viikkojen ajan, vaan joskus on jopa aidompaa vain lähteminen kotiovelta lähimetsään (jossa ei ole välttämättä käynnyt aikoihin) ja antamalla polun viedä ilman kiirettä... jonnekkin. Jonkin ajan kuluttua voikin huomata että yö metsässä ei ole mahdoton ajatus ja siitä se sitten lähtee. Lopulta voi löytää sitten itsensä Lapista, pitkältä hiihtovaellukselta.

Retkien pidentyessä taitoja ja varusteitakin alkaa kasaantumaan pikkuhiljaa ja halu syventää omia taitoja herää. Näin minulle kävi, lopputuloksena ammatti josta en edes lapsena osannut uneksia ja minulla on mielestäni ollut aina todella vilkas mielikuvitus.

Paras aika retkeilylle ei ole sidonnainen vuodenaikaan tai paikkaa, retki on parasta silloin kun annamme sille mahdollisuuden ja päästämme irti oravanpyörästä, ainakin hetkeksi. Uskallan sanoa, että kaikilta suomalaisilta löytyy riittävät varusteet kotoa sille pienelle lähiretkelle, vuodenaikaan katsomatta, se vaatii meiltä vain hieman maalaisjärjen käyttöä ja lähtemistä ovesta ulos... jonnekkin.

Minuun on vaikuttanut, jo lapsuudessa, todella syvästi myös kirjallisuus ja sieltä voimme löytää paljon inspiroivaa näkökulmaa retkeilyn sisimpään ja aitoon olemukseen: Jules Verne, Mark Twain, Edgar Rice Burroughs, J.R.R Tolkien, Arthur C. Clarke ja kumppanit. Jos nämä eivät ole sinulle tuttuja, haasta itsesi pieneen seikkailuun ja googlaile hieman... Heidän tuotanto saa, edelleen, ainakin minun vaelluskengän vipattamaan kohti uusia seikkailuja! Motivaatoreina ne toimivat minulle myöskin melonnan, kiipeilyn ja matkailun suhteen, vielä tänäkin päivänä ja toivottavasti tulevaisuudessakin.

Nyt kaikki tänne asti jakseneet blogin lukijat, ulos ovesta ja antakaa polun viedä (ainakin edes pari tuntia)!

bloggasi jonne

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti