lauantai 20. syyskuuta 2014

Otteita "seikkailukasvatustoimihenkilön" arjesta

Seuraavassa tekstissä on ainakin kaksi tasoa (toivottavasti), ensimmäisessä haluan avata hieman seikkailukasvatuksellisen toiminnan perusperiaatteita ja toisekseen käytän kirjoittamista itsereflektiovälineenä... Siis back to the basics:


Case Evo



Vaihe 1

Astun luokkaan jossa odottaa 25 jännittynyttä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaopiskelijaa, jokaisella heistä on varmasti oma käsitys, mitä elämys,- seikkailu- ja luontotoiminta pitää sisällään. Oppilaiden omat odotukset, ennakkoasenteet ja mielikuvat ovat muokanneet maaperää erillaisille tunteille, käsityksille ja jopa peloille.
Monelle tuleekin yllätyksenä, että hylkäämme pulpettien tuoman turvan ja asetumme istumaan rinkiin. Lisää yllätyksiä on luvassa ja ne on luettavissa oppilaiden kasvoilta, kun keskustelun kautta selviää, että kyseessä ei olekkaan "eräjormakurssi" vaan keskitymmekin yksilön kautta ryhmän toimintaan... Läheskään kaikki aktiviteetit eivät ole suoranaisesti kosketuksissa luontoon tai luontoaktiviteetteihin. 
Osa hämmentyneistä ilmeistä kertoo myös, että nyt menee vahvasti oman ymmärryksen yli, mistä puhutaan...
Koulutus alkaa tutulla, mutta jollain tapaa kuitenkin vieraalla tavalla, datatykin PowerPoint showlla. Aiheena on oppilaille vieras maailma, mystinen elämys- ja seikkaulukasvatus. Opetuksen aiheena on toiminnan teoreettinen- ja kasvatuksellinen perusta.
Reaktioissa on huomattavissa myös se, että "ringissä" keskusteleminen on hieman vierasta ja vaivaannuttavaa, pikkuhiljaa myös ryhmäläiset uskaltautuvat esittämään kysymyksiä ja kertomaan omakohtaisia kokemuksia ryhmässä toimimisesta ja ryhmässä oppimisesta.


Ryhmätoiminnan perusteita voi harjoitella vaikkapa kiipeilyn kautta



Vaihe 2

Kun muutamien teoriapainoitteisten päivien jälkeen ryhmälle ilmoitetaan, että nyt siirrymme luokasta testaamaan opittuja asioita käytännössä, jokainen voi suorastaan tuntea kuinka jännitys tiivistyy. Epäilykset, pelot ja ennakkoasenteet nousevat pintaan... on  vähän nuhaa, pitäisi mennä hoitamaan pakollisia pankkiasioita, selkä on kipeä, olkapää on vihoitellut jne.
Käytännön harjoitukset liikuntasalissa ja sisäkiipeilyseinällä ovat osalle yllätys, eikö minun siis pidäkkään suorittaa yksilönä, vaan minun tulisi toimia tehokkaasti osana ryhmää?... ai minun siis pitäisi huomioida muitakin?...  tämän tajuaminen vie hetken jos toisenkin. Se tajuaminen vaatii myös useampia yhteisiä palautekeskusteluja sekä kouluttajan "realistista mutta kannustavaa" palautetta ryhmän toiminnasta, niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin. Kasvoista ja reaktioista on huomattavissa "ahaa-elämyksiä" ja ymmärryksen heräämiseen viittaavia "kasvojen kirkastumisia", palautekeskustelut vahvistavat havainnon. Ryhmässä otetaan ensimmäisiä varovaisia askeleita toiminnan realistiseen arvioimiseen tyyliin "minun mielestä" eikä kommentointi ole enään niin yleisellä ja neutraalilla tasolla. Toiminnan kehittäminen ryhmälähtöisesti siintää jo horisontissa.


Vaihe 3

Uusi aamu ja uusi koulupäivä. Ryhmä valuu luokkaan, tottuneesti he siirtävät pöydät syrjään ja asettuvat rinkiin keskelle luokkahuonetta. Edellisen päivän arviointi ja läpikäyminen sujuu jo suhteelisen tottuneesti, muutama hiljaisempikin jakaa ajatuksiaan päivästä muutamalla lauseella. Perinteinen hälinäkin vaimentui muutaman oppilaan painokkaalla kommentilla: "hiljaa nyt, että päästään aloittamaan!"
Kun ryhmälle selviää, että seuraava vaihe koulutuksesta tapahtuukin metsässä ja nukkuminen tapahtuu siellä myös, ilmeet ovat epäuskoisia ja pelokkaita (ryhmästä vain muutama on nukkunut ulkona aikaisemmin, metsästä puhumattakaan).
Oppilaita ei kovinkaan paljon tarvitse patistaa keskittymään, että pääsemme asiaan. Ryhmä keskittyy opiskelemaan teoriassa, miten luonnossa selvitään ja toimitaan turvallisesti. Rohkaisevaa on, että ryhmästä tulee aktiivisesti tarkentavia kysymyksiä ja keskustelua herää asioista jotka mieltä vaivaavat. Myös muistiinpanovälineet ovat löytyneet koulurepun syövereistä ja erikseen ei tarvitse sanoa, että nämä opetettavat asiat ovat retken kannalta olennaisia.


Vaihe 4

Rutiinit luokkahuoneessa sujuvat jo luontevasti, ryhmä asettuu rinkiin ja tunnelma on odottava, enää ei tarvitse korottaa ääntä huutaakseen "Voisimmeko jo aloittaa!"
Hämmentyneisyyttä aiheuttaa ainoastaan se, että ryhmä saa tehtäväkseen jakautua taas uusiin ryhmiin ja niissä ryhmissä sitten itsenäisesti suunnitella kokonaisuudessaan tuleva retki, ilman opettajan aktiivista vuorovaikutusta... Tässä kohtaa jokaisesta ryhmästä ilmoittautuneet vapaaehtoiset kutsutaan opettajan kanssa sivummalle ja he saavat lyhyen koulutuksen aihealueesta joka heidän pitää kouluttaa muulle ryhmälle. Aihealueita ovat mm. retkikeitin, suunnistaminen jne.

Havaintoja ryhmän opettajana: Kun ryhmän sisältä valikoituneet oppilaat kouluttivat retkeilytaitoja muulle ryhmälle, keskittyminen oli huomattavasti parempaa ja vastaanottavaisempaa kuin opettajan auktoritäärinen teoriaopetus koulutuksen alkuvaiheessa.





Vaihe 5

Ryhmä toimii jo tuttuneesti omissa ryhmissään ja käytännön harjoitukset sujuvat itselähtöisesti lyhyen ohjeistuksen jälkeen. Teltat ja laavut nousevat koulun pihalle ja ne tarkastetaan sekä pakataan hyvässä järjestyksessä... Jännitys nousee, seuraavan kerran tavatessamme olemme oikeasti metsässä ja tuttua / turvallista urbaania ympäristöä rakenteineen ei ole enää ympärillä luomassa turvaa.

Havaintoja ryhmän opettajana: Itselähtöinen toiminta on selkeästi aktivoitunut, mutta tukea haetaa edelleen vielä opettajan suunnalta. Haasteellista on opettajan näkökulmasta, vain sanoa kysyjälle: "Kaikki tarvittava tieto on jo ryhmässä"... 


Vaihe 6

Aamu 8:15, oppilaitoksen luokka. Luokassa on odottava tunnelma, kaikki ovat ajoissa paikalla ja puuttuvat varusteet otetaan käyttöön heti. Rinkat pakataan ja kommenteissa on havaittavissa lievää ärtymystä / jännitystä. 
Lopulta kaikki ryhmäläiset ovat bussissa ja matka kohti "tuntematonta" alkaa. Parkkipaikka keskellä "ei mitään" on seuraavan näytöksen kulissi. Parkkipaikka on täynnä rinkkoja ja odottavia opiskelijoita: "mitäs nyt", "nää ei mahdu tänne rinkkaan (varusteita maassa)" jne.
Tässä kohtaa on opettajan astuttava esiin "takavasemmalta" ja oikeasti aktiivisessa roolissa käydä läpi jokainen oppilas ja rinkka läpi. Tämä jo pelkästään melkein sietämättömän jännityksen lieventämiseksi.
Seuraavat kommentit ryhmästä onkin jo hengessä, "eikö jo voitais lähteä?" ja "mikä tässä nyt kestää?". On seuraavan näytöksen aika. Luokka on jo paljon aikaisemmin jaettu ryhmiin, näillä ryhmillä on retken aikana selkeät vastuut johtamisesta, suunnistamisesta ja suunnittelusta. Jokaisella ryhmällä on siis oma homma hoidettavana.
Ensimmäiselle "vastuuryhmälle" annetaan viimeiset ohjeet ja koulutusta mm. viestintävälineistä ja niiden käytöstä (radiopuhelin, kännykkä, pilli jne.). Myös suunnistaminen ensimmäiselle "check pointille" käydään vielä läpi.

Tämän jälkeen opettaja voi vain todeta: "Ryhmä on itsenäinen päätöksissään" ja seikkailu voi alkaa!

Havaintoja ryhmän opettajana: Opettajaakin jännittää, kun ryhmä lähtee itsenäisesti kohti seuraavaa tapaamispistettä, mutta samalla on luotettava, että ryhmällä on oikea asenne, oikeat välineet ja taito käyttää niitä matkan edetessä tai tilanteen niin vaatiessa. 


Kouluttajan arkeen kuuluu mitä suurimmassa määrin odottaminen ja tietenkin yhteyden pitäminen ryhmään sekä kokonaiskuvan- ja tilanteen hahmottaminen turvallisuuslähtökohdista



Vaihe 7

Retken edetessä opettajan rooli oli lähinnä odottaa. Se on piinallista, koska mielessä risteilee niin monta asiaa: onko ryhmällä kaikki hyvin?, onko ryhmä oikealla reitillä?, onko viestiyhteydet ryhmään kunnossa? jne. Ryhmän toimintaa arvioidessa, näin jälkikäteen, voi todeta että riskin ottaminen kannatti. Ryhmä suoriutui itsenäisesti syksyisessä ja osittain haasteellisessa maastossa loistavasti. Toki ilmapiiriä leimasi pieni "kokeilumentaliteetti" ja opettajan haastaminen aina ryhmää tavatessa check pointeilla, mutta ryhmäprosessin vaiheita ajatellen tämä kuuluu asiaan ja on jopa toivottavaa. Havaittavissa oli myös vähäisessä määrin muita soraääniä (en jaksa, en halua, tämä on paskaa jne) ja helppojen ratkaisujen etsimistä (voinko tulla kyytiin kun rinkka painaa liikaa...) , mutta näiden asioiden suhteen on omaa kokemukseen, tilannearvioon ja näkemykseen luotettava (arvio ja näkemykset pitää perustaa kylmille faktoille esim. turvallisuuden suhteen). Osa ryhmästä oli varmasti oman suorityskyvyn ja sietokyvyn rajoilla, mutta silti toimintaa leimasi syvenevä yhteistoiminta ja focus oli selkeästi siirtynyt yhteiseen haasteeseen selviytyä ryhmänä, ilman ulkopuolista apua.

Havaintoja ryhmän opettajana: Toiminnasta vastaavana ja ryhmän vastuuopettajana palkitsevia hetkiä on, kun ryhmältä näkymättömissä saa kuulla mm. seuraavanlaisia kommentteja:

"Hei kaikki, kuunnelkaa! Tässä on paha paikka, oja tai jotain, tehdään ketju ja autetaan kaikki tästä yli!"

"Nyt turvat kiinni, onko vauhti sopiva ja jaksaako siellä perässä tulevat viellä kävellä, vai pidetäänkö tauko?"


Aamuinen leiri



Vaihe 8

Ollaan jo viimeisessä leirissä ja retki on käytännössä ohi, on aika reflektoida mennyttä retkeä ja ryhmän toimintaa. Tutussa palauteringissä istuttaessa palaute alkaa soljumaan melkein kuin itsestään, ryhmä ei olekkaan enään maailman paras ja parannettavia kohtia sekä toimintamalleja löytyy melkein jokaiselta. Osa ryhmäläisistä, avoimesti ryhmän edessä, reflektoi omaa toimintaansa ja pyytää jopa anteeksi omaa käyttäytymistään eri tilanteissa retken aikana. Kaikki kuuntelee, kukaan ei puolustaudu vaan katse on nuotion liekeissä ja tuskin havaittavia päännyökytyksiä on havaittavissa toisten puhuessa omista tuntemuksistaan.
Viimein bussi saapuu ja kotimatka voi alkaa, retki ei tosin ole ohi. Koulun pihassa kukaan ei "livistä" omiin kiireisiinsä, vaan kaikki ryhmäläiset tunnolliseti huoltaavat retkeilyvälineet ja lopuksi on aika kokoontua tältä erää viimeiseen rinkiin. Hyvää kotimatkaa!

Havintoja ryhmän opettajana: Viimeisen maastossa käydyn palautekeskustelun pohjalta olo on huojentunut. Ryhmäläiset toivat omia tuntemuksia ja mielipiteitään esiin ryhmän edessä yksilöinä. Kritiikkiä annettiin ja ryhmän onnistumisia arvioitiin realistisesti. Myös osa ryhmäläisistä reflektoi omaa toimintaa suhteessa ryhmään kriittisesti. Kyseessä ei enää ollutkaan täydellinen ryhmä, jolla ei ole mitään parannettavaa, vaan todettiin että mellä on paljon hyvää, mutta meillä on myös paljon parannettavaa ryhmätoiminnan saralla niin yksilönä kuin ryhmänäkin. 


Vaihe 9

Tämä on vasta lähitulevaisuudessa, mutta kurssin päätöspäivän aikana tulemme käymään läpi mitä kurssi on meille käytännössä opettanut yksilönä sekä ryhmänä ja miten voimme hyödyntää saavutettuja oppeja / kokemuksia tulevaisuudessa (niiden 2 vuoden ajan jonka yhteinen opintotaival tällä ryhmällä vielä on edessä) ja mahdollisesti myös muissa tulevaisuuden ryhmätoimintaa vaativissa tilanteissa.

Seikkailu on päättynyt!

Jälkisanat opettajan / kouluttajan näkökulmasta: Reissu ei mennyt kuitenkaan (kuten yleensä seikkailutoiminnassa) niin kuin se oli minun päässäni suunniteltu. Reittiä oli muutettava (ryhmän hidas edistyminen matkallisesti suhteessa vuorokauden aikaan). Osalla oppilaista oli teveydellisiä ja mahdollisesti henkisiä haasteita, jotka eivät kaikilta osin olleet tiedossa etukäteen ja  joihin oli löydettävä ratkaisu / kompromissi maastossa.
Päätöksissä oli huomioitava niiden tasapuolisuus ja myös päätösten perustelut ryhmälle piti olla "vedenpitävät", jotta ryhmän toimintakyky / motivaatio ei olisi laskenut. Yksi oppilas pääsi turva-autolla viimeisen vaelluspätkän (syynä hengitysvaikeudet), mutta hän itselähtöisesti valmisteli tavoitteena olevan leirin muulle ryhmälle mukavaksi (nouti polttopuita vuoli sytykkeet ja teki lämmittävän tulen valmiiksi). Osalla, ilman ennakkotietoja, ilmeni merkittävää uupumusta matkan aikana, joten muut ryhmäläiset kantoivat näidenkin henkilöiden rinkkoja pyyteettömästi. Näissä tapauksissa check pointilla rinkat otettiin opettajan toimesta auton kyytiin (ryhmä ei itse tätä edes pyytänyt), koska varmuutta uupumuksen syistä ei ollut varmistettavissa maasto-olosuhteissa. Haavoja hoidettiin retken aikana 3 kpl ja ne eivät aiheuttaneet jatkotoimenpiteitä. Myös ryhmän ulkopuolisia tilanteita hoidettiin, palveluhengessä, eksynyt iäkkäämpi pariskunta kuljetettiin takaisin omalle autolleen muun toiminnan ohessa (auto oli merkittävän matkan päässä pariskunnan löytöpaikasta).

Oppilaat olivat keskimäärin 17-vuotiaita. Retki oli pituudeltaan 2 päivää ja 1 yö. Retken aikana kuljettiin noin 14 kilometriä, joista n. 5 kilometriä pimeässä. Majoittautuminen tapahtui maastossa telttoilla ja laavuilla.

Koulutuksen tavoite oli antaa opiskelijoille realistinen käsitys siitä, mistä elämys- ja seikkailukasvatuksessa on kyse, sekä antaa ryhmälle lisää työkaluja kehittää oman ryhmän toimintaa (jos he niin valisevat ja haluavat) positiiviseen suuntaan. Lisäksi, toiminnan kautta, opiskelijoille koulutettiin erätaitoja ja ympäristötietoutta.

bloggasi jonne



tiistai 26. elokuuta 2014

Ai minustako melontaopas?

Oikea paikkani. 
Sanotaan, että meloa voi vaikka kymmeniä vuosia oppimatta juuri mitään uutta. Vaihtuvat olosuhteet hiovat taitoja hitusen kerrallaan, mutta halutessaan haasteita on melonnassa helppo väistelläkin. Helpot kelit, lyhyet matkat, tukeva kajakki, suojaisat reitit. Samalla tavalla kuin ennenkin.

Olen itse ollut juuri tätä leiriä. Melonta on ollut tärkeä virkistymisen, yksinolon ja rauhoittumisen keino. Olen osannut meloa sen verran, että olen pärjännyt mukavasti itse valitsemissani olosuhteissa. Leppoisia kilometrejä. Melonta on ollut fiilistelyä, ei urheilua tai itseni haastamista.

Melontaopaskurssilla Päijänteellä
Minulla on kuitenkin ollut onni tavata melontakuvioissa muutamia eteenpäin "potkijoita". Joku on aina melonut vierelle ja istuttanut mieleen pienen siemenen: lähtisitkö jatkokurssille, melontaohjaajakurssille, pidemmälle retkelle, koskeen? Viimein koitti se kevät, jolloin aloin kuulla lauseita, kuten "nyt kun sinäkin olet tulossa opaskoulutukseen" ja "kun sinäkin alat ottaa tässä oppaan roolia". En tiedä, mistä se alkoi. Jonkinlainen salajuoni se oli. Tai ehkä kouluttajan silmä näki otollisen hetken kehitysaskeleen ottamiselle.


Tehniselällä riittää vettä lapioitavaksi. 
Melontaohjaajasta melontaoppaaksi on iso harppaus. Toki taidollisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Ei se mahdoton tehtävä ole, mutta jonkinlainen nöyryys iskee. Miksi juuri minusta olisi tähän? Tiedän monia minua valtavan paljon parempia melojia, jotka eivät ole oppaita. Tunnen melontaoppaita, jotka ovat taidoiltaan ja varmuudeltaan minusta valovuosien päässä. Tai siltä se tuntuu. Takarivissä on helppo notkua. Haluanko oikeasti nousta esiin ja toimia johtajana?



Matkalla kohti Koreakoivun saarta
Epäröinnin jälkeen ilmoittauduin kuitenkin Dynact Oy:n ja Meloja ry:n järjestämään melontaopas-koulutukseen. Ei ollut helppo päätös. Elämällä on taipumus täyttyä kaikenlaisesta. Perheellisellä on monen ihmisen menot ja toiveet yhteen sovitettavina. Moni asia ahdistaa ja surukin voi yhtäkkiä ampua sivustasta mustan nuolen. Ja kaiken sen keskellä melontaopas-wannabe tuskailee ennakkotehtävien, varusteiden haalimisen ja aikataulukriisien kanssa.



Vihdoin seisoin Päijänteen rannassa Lehmonkärjen hietikolla varusteet viimeisen päälle minigrip-pusseihin yksittäispakattuina, vaikkakin itseluottamus vähän reikäisenä. Turvalliset kaverit sentään vierellä. Kouluttajatkin luotettavat ja tutut monen vuoden ajalta. Oma, pettämätön kajakki keula vettä kohti. Mikä tässä sitten pelotti? Epäonnistuminen, eipä sen kummempi. Ettei vaan tulisi tavoiteltua kuuta taivaalta. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Lahja lukijalle. Uskomattoman upea kuva
superkuun puolikkaasta ;)
Opaskurssi käynnistyi perjantai-iltana teorialla ja ennakkotehtävien läpikäymisellä. Kajakit pakattiin, kansivalot kaivettiin esiin ja odoteltiin auringonlaskua. Ohjaustehtävät alkoivat heti rannasta, itselleni osui yömelonnan lähdön ohjeistaminen ja turvallisuusohjeiden antaminen. Seuraavat kurssilaiset saivat tehtäväkseen ryhmän johtamisen ja suunnistamisen. Tällä sapluunalla sujuivat kaikki melontaosuudet johto- ja suunnistusvastuun kiertäessä.

Kouluttajilla oli kenties sanomista melontamuodostelmassa pysymisestä, mutta auringonlaskun kajo ja itäiseltä taivaalta noussut keltainen puolikuu veivät osan huomiosta. Samoin kuikan ujellukset, tähdenlennot ja kaiken lähes sietämätön kauneus. Vaikea on ottaa melontaa vakavasti niin upeissa olosuhteissa.

Kurssin yhtenä tarkoituksena oli ottaa melontaopaskokelaista mittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kestääkö pää lyhyitä yöunia ja fyysistä rasitusta, nouseeko eskimo vielä pitkän selän ylityksen jälkeen? On siinä mielessä kivaa olla keski-ikäinen, ettei univaje ihan parissa yössä ala vielä tuntua. Lauantain 40 kilometrin päivämatkan tuntuminen suhteellisen mukavalta oli jo omaa aikaansaannostani. Olin tyytyväinen itseeni ja kesän tavoitteelliseen melontaan. Yksi viikonlopun tärkeimpiä oivalluksiani oli se, että melontaoppaalta vaadittu päivämatka ja kurssin riittävän rasittaviksi suunnitellut tehtävät eivät olleet minulle paha rasti. Ehkä minussa siis onkin edes vähän ainesta oppaaksi!

Eksoottisin retkiateriani oli kanttarellipuuro. Sen piti
kyllä olla kiisselijauhetta. 
 Retkimuotoisella opaskurssilla retkeilytaitojen on syytä olla kunnossa jo ennestään. Ruokailuihin ja majoittumiseen jää rajallisesti aikaa, ja niissä kuhnailu on lepoajasta pois. Kiirettä on kuitenkin kurssilla hyvä kokeilla, koska se on takuulla osa melontaoppaan työtä. Oman teltan on heilahdettava pystyyn hetkessä, jotta jää aikaa toisten neuvomiselle tai seuraavan etapin suunnittelulle.






Aamukahvipöytä
Opaskurssilla suoritettiin taitokoetta jatkuvan näytön periaatteella. Johtamis- ja suunnistamisvuorossa tekeminen on luontevaa,
jotkut tilanteet on tositilanteiden puutteessa pakko lavastaa (esim. hinaus, pelastautumiset, surffaus).

Toisten kurssilaisten seura oli hyödyllistä ja lohdullista. Kun itseltä ei jokin tekniikka onnistu, on hyvä nähdä, etteivät toisetkaan ole täydellisiä. Toisilta voi myös kysyä viime hetken vinkkejä ja harjoitella vaikka sen heittoliinan heiton kuntoon.

Pohdimme kurssitoverien kanssa melontaoppaana olemisen perimmäistä olemusta. Ei melontaoppaan tittelin saaminen ole uran huippukohta. Se on vasta sen alku. Tuore melontaopas on epätäydellinen melontaopas, joka saa ja jonka pitää kehittyä.

Viikonloppu sujui lopulta hyvin ja oli erittäin virkistävä. Paljon vähemmän pelottava se ainakin oli, kuin olin ajatellut. Tuliko/tuleeko minusta melontaopas? Pisteitä puuttuu vielä (se kirottu ylätuki ym.), mutta aallokkomelonta jäi toisaalta vielä tyynen sään vuoksi testaamatta. Prosessi jatkuu. Mutta jos minusta melontaopas tulee, kiitän siitä itseäni: uskalsin yrittää. Ja kouluttajia, jotka aloittivat sen kuiskinnan: come to the guide side... :D.
Melontakouluttaja Jonne viihtyy työssään

Kokelas opettaa ristisuuntiman käyttöä. Kouluttajat väijyvät. 

Täydellinen auringonlasku jää selän taa

Tehinselkä näyttää kokelaille lempeän puolensa

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Retkeilyn ja ulkoilma-aktiviteettien etiikka?

Oman pienen pääni sisällä olen jotenkuten jäsentänyt mikä on oikein ja väärin, mutta homma ei lopu tähän. Eettisten kysymyksien äärellä olen myös työssäni (joka päivä), joten ajattelin kirjoittaa asiasta myös tänne. Onhan meille nämä koodit tuttuja?

Ensimmäisenä asiana tulee mieleen jokamiehen oikeudet ja siihen liittyvät vapaudet ja velvollisuudet. Tämä on suurimmalle osalle tuttua, mutta ohessa muistutus meille kaikille:

Itsessäni närkästystä on herättänyt luonnossa kohtaamani lieveilmiöt:
  • Roskaaminen ja veden saastuttaminen mm.  tiskiaineella ja ruuanjätteillä
  • Luonnon käyttäminen WCnä (ilman että peittää jätöksiään)
  • Meluaminen
  • Leiripaikkojen ja laavujen / tupien vandalisointi
  • Leiripaikkojen, laavujen, tupien, koskien ja kallioiden jne. "valtaamien"
  • Kiipeilykallioiden / reittien, laavujen, tupien ja keittokatosten jne. "varaaminen"
  • Leiripaikkojen ja laavujen / tupien yleinen siisteys
Luontomatkailun, luontoliikunnan ja retkeilyn lisätessä suosiotaan, on perusteltua pohtia näitäkin kysymyksiä. Mielipiteet ja kommentit ovat omiani, mutta toteutamme myös Dynactin toiminnassa samaa näkökulmaa.

Kaikessa: minkä jaksat kantaa luontoon, jaksat sen myös kantaa sieltä pois (+vähän extraa)!



Retkeily
Mielstäni retkeilyn perusasioihin kuuluu toisten retkeilijöiden huomioiminen ja ympäristön (luonnon) kunnioittaminen.
Astioita tiskatessa ja ruuanjätteiden hävittämisessä pitäisi osata noudattaa leiripaikalla olevia ohjeita tai omaa maalaisjärkeä. Siis: ruuanjätteet / tiskiaine eivät kuulu vesistöihin, vaan oikea paikka niille on peitettynä (maahan kaivettuna) sisämaassa tai WC- / kompostiastiassa. Luonnollisesti tämä pätee myös ulosteisiin ja WC-papereihin. 

Laavujen, tupien ja tulipaikkojen siisteydestä / puuhuollosta huolehtiminen pitäisi olla itsestäänselvä asia. Jos retkeilijöitä saapuu oman ryhmän jälkeen, heillä pitäisi olla ensisijainen oikeus laavujen / tupien käyttöön. Kaupallisten ryhmien ei pitäisi kuormittaa omalla toiminnallaan ko. palveluita, vaan varautua jo etukäteen siihen, että ryhmä majoittuu varaustupiin- ja laavuihin tukeutuen tai sitten palveluntuottajan tarjoamiin majoitteisiin (teltat jne). Seuraavassa linkissä asiasta tarkemmin: http://areena.yle.fi/tv/2216558

Kiipeily
Itse toteutan omassa toiminnassani sitä, että jos olen yläköysikiipeilemässä ja paikalle saapuu muita kiipeilijöitä jotka haluaisivat esim. liidata saman reitin johon olemme virittäneet yläköyden, niin poistamme oman köyden ja annamme tilaa liidaajille. Jos taas kallion päällä huomaamme yläköysiankkuria rakentaessamme, että reitille on lähtemässä liidaaja tai reittiä liidaa joku, odotamme että reitti on vapaa ja sitten vasta laitamme oman köyden sille.



Ryhmätoiminnassa sama asia, ryhmä väistää yksittäistä kiipeilyseuruetta eikä aiheuta häiriötä heille. Ryhmä ei myöskään saisi varata omilla köysillään- ja toiminnallaan kaikkia reittejä, vaan toiminnasta vastaavan ohjaajan pitäisi olla tilanneherkkä ja huomioida muut kiipeilyseurueet.

Itse toteutamme periaatetta siten, että olemme rakentaneet ja putsanneet oman kallion ryhmätoimintaa silmälläpitäen. Tämä on toteutettu yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä maanomistajan kanssa. Kalliolle on luotu selkeä varausjärjestelmä ja säännöt. Toiminnasta pitää olla aina nimettynä vastuuhenkilö ja ongelmatilanteissa asiaa selvitetään sitä kautta. Tällä olemme varmistaneet, että emme kuormita ns. avoimia kallioita omalla kaupallisella toiminnalla, emmekä myöskään aiheuta parkkipaikkojen ja leiripaikkojen ruuhkautumista. Lopuksi toiminnasta vastaava katsoo, että kallio jää asianmukaiseen ja siistiin kuntoon.

Melonta
Melontaan pätee mielestäni samat moraaliset ohjeet kuten muuhunkin retkeilyyn. Toimintaa ohjaa jokamiehen oikeudet ja velvollisuudet. Lisaksi haluaisin muistuttaa, että hyviin tapoihin kuuluu kunnioittaa mökkiläisiä ja muita rannallaolijoita. Etäisyys mökin laiturista tms. pitäisi olla vähintään se 50m (mielummin enemmän jos mahdollista). Jokiretkeilyssä tämä ei aina ole mahdollista, mutta hyvät ja kohteliaat käytöstavat auttavat paljon tulevaisuutta ajatellen.




Koskessa on omat ominaispiirteensä. Vesillä noudatetaan vesiliikennesääntöjä, myös koskessa. Ohessa kuva jossa tärkeimmät melalla ilmaistavat signaalit muille samoilla vesillä liikkujille.



Koskea ei pitäisi lähteä laskemaan, ennenkuin ollaan varmistuttu, että se on melojista / kalastajista vapaa.

Itselläni koskiveneen ja toisella kertaa kumilautan (raft) kanssa koetut läheltäpititilanteet mielessä, haluaisin muistuttaa niiden pienenpien ja hitaampien huomioimisesta, vaikkakin elinkeino perustuisi esim. koskimatkailuun.

Tässä pieni ja kapea-alainen pintaraapaisu aiheeseen, olkaa samaa mieltä, eri mieltä, kyseenalaistakaa, kommentoikaa ja ottakaa kantaa! (Tämä on sen verran tärkeä ja ajankohtainen aihe mielestäni)

bloggasi jonne



perjantai 14. helmikuuta 2014

Liidaus eli alaköysittely kiipeilylajina

Sisäseinäkiipeilykausi on kuumimillaan ja nyt on hyvä aika treenailla tekniikat ja kunto kohdilleen kalliokiipeilykautta odotellessa. Kuten niin monessa muussakin asiassa, kiipeilyssäkin harrastus alkaa jostain ja kokemuksen myötä kehittyy johonkin suuntaan. Köysikiipeilyssä yleisin tapa tutustua lajiin on yläköysikiipeily. Jossain vaiheessa saattaa tulla mieleen, että olisi aika ottaa uudet haasteet vastaan ja halu kehittyä kiipeilyssä herää.

Seuraava askel yläköysittelystä (top roping) on sporttiliidi (sport climbing tai lead climing). Alaköysittelyssä pelin henki muuttuu, yläköysittelyssä otteen irrotessa seinästä köyteentulossa puhutaan normaalisti senteistä, alaköysittelyssä eli liidissä köyteentulo mitataa mahdollisesti jopa metreissä. Pelko liidiputoamisesta toimii usein tulppana liidaamisen aloittamiselle, mielestäni turhaan. Liidiputoaminen ei yleensä ole kauhean dramaattinen tapahtuma, tärkeää on varmistajan oikea toiminta ja kiipeilijän turvallinen / varma köysitekniikka.



Varmistaminen
Liidatessa varmistajan rooli korostuu, pitää osata antaa kiipeilijälle köyttä sopivassa suhteessa korkeuteen ja pulttiväliin (run out). Varmistajan tulee osata omalla liikkumisellaan, sijoittumisellaan ja köysityöskentelyllään varmistaa, että jos köyteentulo (putoaminen) tapahtuu, hän omalla aktiivisella toiminnallaan pyrkii tekemään köyteentulosta mahdollisimman turvallisen ja pehmeän. Kiipeilyköyden tehtävä on venyä, venyminen imee itseensä iskuenergiaa ja sitä kautta pehmentää putoamista. Jos köyttä ei ole ulkona (kiipeilijällä) paljoa, putoaminen voi olla kovempi, kuin tilanteessa jossa köyttä on ulkona paljon (kiipeilijän ollessa korkeammalla reitillä). Varmistaja saattaa jopa syöttää lisää köyttä kiipeilijälle, jotta putoamista saadaan "pehmennettyä" köyden avulla. Joissain tapauksissa varmistaja saattaa jopa hypätä ylöspäin putoamisen tapahtuessa, näin hän pehmentää putoamista omalla ylöspäin suuntautuvalla liikkeellä ja toimii samalla kuitenkin vastapainona, lopputuloksena voi olla että sekä kiipeilijä että varmistaja on ilmassa. Tätä kutsun "dynaamiseksi varmistamiseksi". 

Pultit
Kiipeilijä varmistaa itseään seinään / kallioon kiipeilyn edetessä. Varmistaminen tapahtuu pulttiin joita on reitillä vaihtelevasti. Sisäseinillä pulttiväli voi olla noin metrin ja kalliolla pulttiväli vaihtelee metristä kahteen, joillain reiteillä pultteja on vain paikoissa joissa luonnollinen varmistus (kiilat, mekaaniset kiilat jne) on erittäin vaikea tai mahdoton.
Metrin pulttiväli voi tarkoittaa maksimissaan noin 2 metrin putoamista + köyden venyminen ja ulkona olevan köyden määrä.

Köysityöskentely
Kiipeilijän kannalta klippaaminen (clipping) on tärkeä taito jota kannattaa harjoitella paljon molemilla käsillä. Klippaaminen alkaa jatkon (quickdraw) kytkemisestä pulttiin (bolt) joka on seinässä / kalliossa ja köyden kytkemistä jatkoon.

Köyden klippaaminen jatkoon
Klikkaa kuva suuremmaksi.
Liidilinja välivarmistuksilla





















Kiipeilijän etenemistä reitillä voi kuvainnolisesti verrata "mittarimadon" etenemiseen. Kiipeilijän tehtävä on kommunikoida varmistajan kanssa, ja täten kontrolloida kuinka paljon "löysää köyttä" on kiipeilijän ja varmistajan välillä. Tärkeää on myös se, että kiipeilijä osaa pyytää lisää köyttä kiipeilyn edetessä tai klipatessa. Liian kireä varmistuslinja voi nykäistä kiipeilijää ja aiheuttaa turhan putoamisen. Reitin lopuksi klipataan / kytketään köysi yläankkuriin / laskeutumisankkuriin ja laskeudutaan alas kuten yläköysikiipeilyssäkin.

Pultti kalliossa
Tyypillinen yläankkuri reitin päässä
Varmistuslaite (ATC), jatko ja köysi



Liidaaminen kannattaa aloittaa esimerkiksi sisäseinällä jossa on tiheä pulttiväli tai tutulla kallioreitillä joka on selkeästi omalla "mukavuusalueella".

Suosittelen lämpimästi liidaamisen aloittamista suunnitelevalle liidikurssille menemistä ja sitä kautta oikean / turvallisen tekniikan omaksumista. Kursseja järjestää kiipeilyseurat, sisäkiipeilyseiniä pyörittävät tahot ja kiipeily-yrittäjät ympäri Suomea.

Liidaaminen avaa kiipeilystä uuden maailman ja syventää harrastuksen henkistä ja psyykkistä puolta. Yläköysittely rajaa kiipeilyä aina tietylle linjalle ankkurin alle, mutta liidatessa voi edetä vapaammin esimerkiksi sivusuunnassa tai mutkitellen reitin mukaan. Lopuksi vielä rohkaiseva pointti, vanhemman kiipeilykulttuurin maissa kiipeily saatetaan aloittaa suoraan liidaamisesta, joten ei muuta kuin kurssille ja liidaamaan!

bloggasi jonne

torstai 30. tammikuuta 2014

Luonnon kasvattava vaikutus

Olen onnekkaassa asemassa, matkan varrella luonto, luonnossa toimiminen ja siellä kohtaamani elämykset / haasteet ovat vaikuttaneet elämääni erittäin kasvattavasti ja positiivisesti. Asiat joita olen joutunut kohtaamaan luonnossa, ovat muokanneet minua ihmisenä ja persoonana paljon, myös luonto ja sieltä saamani asiat ovat toimineet uskomattomana, "energiapankkina", voimavarana elämän haasteissa.

Luonnon kasvattava vaikutus on hyvin usein tunnustettu ja tiedostettu, mutta mihin se oikein perustuu?

Itse olen havainnut omassa henkisessä kasvussa ja kehityksessä ainakin seuraavia tunnuspiirteitä, jotka ovat tunnistettavissa, jos hetken malttaa miettiä...



Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot
Erillaisten kurssien ja koulutusten kautta olen toiminut ryhmäläisenä, mitä erillaisimmissa ryhmissä, luonnossa paljon. Omien havaintojeni mukaan luonnolla on yhdistävä ja tiivistävä vaikutus ryhmään. Haasteet ja tavoitteet ovat konkreettisia, helposti tunnistettavia sekä suoraan omaan hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviä. Haastava toiminta luonnossa melkein "pakottaa" toimimaan tehokkaasti osana ryhmää, jotta tavoite saavutettaisiin ja kaikkien ryhmäläisten hyvinvointi olisi turvattu. Tämä, hyvin usein, vaatii omien sosiaalisten taitojen tarkastelua ja tarkistamista, koska ryhmät ovat muodostuneet hyvin laajasta kirjosta erillaisia persoonia ja tapoja toimia. Omalla kohdalla on ollut vain mahdollista / järkevää sopeutua ja miettiä oman paikan, vahvuuksien (tai puutteiden) tunnistamista sekä oman osuutensa tuomista yhteisen tavoitteen kautta mukaan toimintaan. Tämä on hyvin usein tapahtunut sosiaalisen kanssakäymisen kautta ja se on edellyttänyt vanhojen kaavojen unohtamista sekä uusien toimintatapojen etsimistä, jotta omalta osaltaan, on voinut tuoda ryhmään oman panoksensa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Ajan mittaan olen huomannut että nämä luonnossa opitut uudet tavat toimia ovat siirtyneet mukana arkisiin kanssakäymistilanteisiin ja arkielämään. On käynnyt myös niin, että olen huomannut omissa toimintatavoissa semmoisia asioita, jotka eivät ole hyviä käytäntöjä tai suorastaan semmoisia, että olen päättänyt muuttaa omaa tapaani toimia esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Luonto on opettanut minua olemaan sosiaalisempi, joustavampi ja avoimempi uusille asioille ja tilanteille.



Itsetunto ja itsetuntemus
Nuoren miehen kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus on karissut luonnonvoimien edessä hyvin tehokkaasti, myös tapaamani loistavat ihmiset ja kanssaretkeilijät ovat opettaneet minulle hyvin paljon myös omasta itsestäni. Omat rajat ja riittämättömyyden tiedostaminen on rohkaissut minua kehittymään ja kasvamaan, myös huumaavien onnistumisenkokemusten kautta on saannut huomata, että pystyykin asioihin joihin ei olisi uskonut pystyvänsä. Näistä on ollut valtavasti apua arjen haasteissa ja yleensä elämässä. Luonto on opettanut minulle mitä haluan ja mitä en todellakaan halua (tehdä, olla ja edustaa).



Psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi
Monesti hyvin stressaantuneena ja väsyneenä olen raahautunut jälleen kerran luontoon ja saannut huomata (taas uudestaan) kuinka voimaannuttava vaikutus luonnolla on. Asiat ovat yksinkertaisia. Ravinto, suoja, lepo, aktiviteetti ja seuraava leiripaikka ovat selkeitä asioita tiedostaa ja hyvin nopeasti muut asiat väistyvät sivuun. Jäljelle jää hetkessä eläminen, luonnon ehdoilla toimiminen, perusasioihin keskittyminen ja luonnon tarjoamat virikkeet (äänet, tuoksut, maut ja maisemat kasveineen ja eläimineen). Tämä auttaa asioiden laitamista oikeisiin mittasuhteisiin, urbaanien ärsykkeiden puuttumien antaa mahdollisuuden nollata kasaantunutta informaatiotulvaa ja "taustakohinaa". Kiipeilessä, vaeltaessa, meloessa tai hiihtäessä ei tietyn rajan jälkeen mielessä liiku enään mitään ylimääräistä, on vain tässä ja nyt, keskittyminen on siirtynyt konkreettisiin, hetkessä oleviin asioihin. Ainakin minulle tämä on erittäin voimaannuttavaa ja rentouttavaa... vaikka kroppa voi olla asiasta toista mieltä (hyvällä tavalla).
Luontoaktiviteettien kautta myös fysiikka kehittyy ja palautuu kuin huomaamatta, taas jaksaa istua koneella töiden äärellä tai ajaa autoa pitkiä matkoja paremmin tms.



Luonteen kehittyminen
Luontoaktiviteetit ja luonnossa toimiminen noudattaa aina luonnon asettamia lainalaisuuksia: sää, vuodenaika, aallokko, tuuli, korkeus ja maastonmuodot jne. Luonnossa ei ole paljon tilaa nostaa "käsiä pystyyn" ja heittäytyä "matkustajaksi", oma toiminta suhteessa vallitseviin oloihin on avainasemassa siinä, kuinka siellä selviytyy tai on selviytymättä. Kyky tehdä päätöksiä ja sitä kautta kantaa myös vastuu tehdyistä päätöksistä on selkeässä syy --> seuraussuhteessa siihen miten oma hyvinvointi ja / tai kanssaretkeilijöiden hyvinvointi kehittyy matkan edetessä. Hetken miettimisen jälkeen tästä löytyy yllättävän tuttuja piirteitä nyky-yhteiskunnan haasteisiin. Itse olen kasvanut ihmisenä, luontoaktiviteettien kautta, kantamaan vastuuta ja tiedostamaan selkeämmin omien tekemisien tai tekemättäjättämisien vaikutuksista ympäristööni. Luonnossa olen myös törmännyt tilanteisiin, joissa on vain yksi varteenotettava vaihtoehto tilanteen positiivisen kehityksen kannalta, usein se on ollut, että on vain jatkettava päättäväisesti eteenpän kohti tavoitetta. On ollut myös tilanteita, joissa on pitänyt todeta että tavoite ei ole realistinen, vaan on joko odotettava tai asetettava uusi realistisempi tavoite ja jatkettava siihen suuntaan. Olennaisimmat asiat oman luonteen kehittymisen kannalta tuntuu olleen: nöyryys, päättäväisyys ja joustavuus, niissä on minulla ollut suurimmat opinpaikat.

Nämä ajatukset heräsivät näin aamutuimaan ja päätin samantien kirjoittaa päälimmäiset mietteet tännekkin... uskon että ajatusprosessi jatkuu, ehkä täällä blogissakin vielä myöhemmin...

Tämä blogiteksti on ollut hyvin henkilökohtainen ja itsereflektioon pohjautuva, mutta onko juuri se, henkilökohtaisen luontosuhteen muodostuminen, heittäytyminen avoimin mielin hetkeen ja "tuntemattomaan" juuri se kasvun mahdollistava tekijä luonnossa meille kaikille? Mitä te olette mieltä arvoisat blogin lukijat?

bloggasi jonne

lauantai 11. tammikuuta 2014

Retkeilyn sisempi olemus?

Kaiken alennusmyynnin ja varustehypetyksen keskellä pysähdyin miettimään hetkeksi miksi olen taas selailemassa netissä uusia varusteita ja teknisiä innovaatioita. Miksi en ole retkeilemässä? Onko käynnyt niin, että retkeilyn arvot ja sisempi olemus on päässyt jälleen kerran hämärtymään?

Hetken itsetutkiskelun jälkeen ajatusketju käynnistyi ja ajattelin tämän blogitekstin kautta jatkaa pohdintaa.

Itselleni retkeily ei ole koskaan ollut ulkosyntyinen harrastus tai juttu jota on tietoisesti etsitty tai aloitettu jonain tiettynä hetkenä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee kaikki on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa seikailunhalusta ja "suuren tuntemattoman" valloituksesta. Asiaa kun tarkemmin miettii, niin nimenomaan se kutkuttava tunne, mitä löytyy sieltä tutun lähimetsän takaa saa minut edelleen syttymään ja lähtemään.




Retkeily tai luonnossa liikkuminen on minulle kokonaisvaltainen juttu (ei niinkään lajitaitoja ja varusteita), se on paljon enenmmän kuin kävelyä, hiihtämistä, lumikenkäilyä, melontaa tai kiipeilyä. Tutussakin metsässä voi löytää uuden vaikeasti erottuvan polku-uran, jota ei vaan ole havainnut aikaisemmin ja jotenkin kummasti rupeaa tekemään mieli mennä tutkimaan minne se johtaa... ehkä olen vain utelias, mutta tuossa on kyllä jotain enemmänkin. Itselleni on aina ollut hienoa löytää uusia juttuja ja niitä voi löytää yllättävistäkin paikoista. Tutut maisemat muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa ja tuttukin paikka näyttää uudelta ja jännittävältä, jos osuu sinne silloin, kun ei yleensä siellä käy. Myös tuoksut, äänet ja valonmäärä jne. vaikuttavat hyvän fiiliksen löytymiseen, samoin maut tai vaikkapa rinkan paino selässä saa aikaan saman vaikutuksen. Se luo tunteen, että on vapaa tekemään mitä haluaa tai se tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä ja tämä jos mikä on hienoa. Avain tässä kaikessa on kiireettömyys, heittäytyminen luonnon vietäväksi ja hetkessä eläminen.

Lapsuudessa metsään meneminen ei ollut sidoksissa varusteisiin, taitoihin tai tekniikkaan. Taidot karttuivat metsään menemällä ja niillä varusteilla mitä sattui olemaan päällä / mukana. Olisiko tässä kysymys elämyksellisestä- ja / tai kokemukusellisesta oppimisesta tekemisen kautta? Jossain vaiheessa halusi mennä syvemmälle metsään, pitemmälle "suureen tuntemattomaan", huomasi että suunnistuksesta, repusta eväineen ja esim. tulitikuista oli hyötyä... tulentekotaidot ja suunnistaminen kehittyi kuin vahingossa. Ja edelleen, ne paljon puhutut puuvillapohjaiset vaatteet riittivät varsin hyvin, välillä oli vain kiva vaihtaa ne kuiviin ja kas kummaa, enään ei paleltanut. Kumisaappaat toimivat vallan hyvin, talvella sukkia riittävästi ja kesällä ei kenkiä välttämättä edes tarvinnut, tosin joskus kesällä tennarit oli kivat, ei pistellyt kävyt ja risut jalkapohjaa. Missä vaiheessa asiat muuttuivat ja kahden päivän retkelle tarvittiin satojen eurojen varusteet (jos riittääkään)?

Usein ihmisten kanssa keskustellessa olen huomannut, että retkeily on nostettu, jostain syystä, kaukaiselle jalustalle tyyliin: "olisi hienoa retkeillä, mutta enhän minä osaa ja ei minulla ole tarvittavia varusteita eikä taitojakaan" tai "aina on niin kiire, että ei ole vain aikaa retkeillä" (olen sortunut itsekkin molempiin). Ehkä tämä kertoo meidän vieraantumisesta luonnosta ja kaupallisten voimien luomiin mielikuviin, joilla vakuutetaan, että et selviä ilman tätä ja tätä? On totta että tietyt perustaidot tarvitaan jo turvallisuuden takia, mutta ne on helposti saavutettavissa pienellä syventymisellä ja harjoittelulla ilman mittavia taloudellisia panostuksia (suunnistaminen, kartan käyttö ja tulenteko jne.). 

Mielestäni retken ei tarvitse aina olla satoja kilometrejä Lapissa viikkojen ajan, vaan joskus on jopa aidompaa vain lähteminen kotiovelta lähimetsään (jossa ei ole välttämättä käynnyt aikoihin) ja antamalla polun viedä ilman kiirettä... jonnekkin. Jonkin ajan kuluttua voikin huomata että yö metsässä ei ole mahdoton ajatus ja siitä se sitten lähtee. Lopulta voi löytää sitten itsensä Lapista, pitkältä hiihtovaellukselta.

Retkien pidentyessä taitoja ja varusteitakin alkaa kasaantumaan pikkuhiljaa ja halu syventää omia taitoja herää. Näin minulle kävi, lopputuloksena ammatti josta en edes lapsena osannut uneksia ja minulla on mielestäni ollut aina todella vilkas mielikuvitus.

Paras aika retkeilylle ei ole sidonnainen vuodenaikaan tai paikkaa, retki on parasta silloin kun annamme sille mahdollisuuden ja päästämme irti oravanpyörästä, ainakin hetkeksi. Uskallan sanoa, että kaikilta suomalaisilta löytyy riittävät varusteet kotoa sille pienelle lähiretkelle, vuodenaikaan katsomatta, se vaatii meiltä vain hieman maalaisjärjen käyttöä ja lähtemistä ovesta ulos... jonnekkin.

Minuun on vaikuttanut, jo lapsuudessa, todella syvästi myös kirjallisuus ja sieltä voimme löytää paljon inspiroivaa näkökulmaa retkeilyn sisimpään ja aitoon olemukseen: Jules Verne, Mark Twain, Edgar Rice Burroughs, J.R.R Tolkien, Arthur C. Clarke ja kumppanit. Jos nämä eivät ole sinulle tuttuja, haasta itsesi pieneen seikkailuun ja googlaile hieman... Heidän tuotanto saa, edelleen, ainakin minun vaelluskengän vipattamaan kohti uusia seikkailuja! Motivaatoreina ne toimivat minulle myöskin melonnan, kiipeilyn ja matkailun suhteen, vielä tänäkin päivänä ja toivottavasti tulevaisuudessakin.

Nyt kaikki tänne asti jakseneet blogin lukijat, ulos ovesta ja antakaa polun viedä (ainakin edes pari tuntia)!

bloggasi jonne