sunnuntai 18. elokuuta 2013

Seikkailun kutsu

Maailmassa on paljon asioita, jotka voi aivan hyvin jättää tekemättä. Esimerkiksi tuo Ahvion Martinkoski. Sen virtaa tai aaltoja ei pätkääkään heilauta, räpisteleekö siitä joku läpi kajakkinsa kanssa vai jääkö rannalle. Koski vyöryttää vesiään kohti Suomenlahtea ympäri vuoden, 24/7.

Ihminenkin voi elää ihan normaalin elämän istumatta koskaan kajakkiin. Tai vaikka sattuu erehdyksessä istumaankin, pakkoko se on silti koskeen lähteä. Voi vaikka istua kotona puutarhatuolissa ja lukea iltapäivälehtiä. Tai järjestellä vaatekaappia. Mutta joskus se vain alkaa kuiskia korviin, puhelimesta, sosiaalisesta mediasta, lounaistuulesta, lehtien havinasta. Seikkailun kutsu. Ja lopulta siihen pitää vastata - joko "kyllä" tai "ei".

 
Alukset valmiina vesille.
Olen vastannut seikkailun kutsuun kieltävästi lukemattomia kertoja. Syitä löytyy. Kun en minä. Kun ei ole aikaa. Kun en osaa. Kun on nyt niin paljon kaikkea muuta. Kun pitäis tehdä töitä ja on lapset ja kun mä oon vaan tällanen. Neljänkymmenen kesän jälkeen on mieleen kuitenkin alkanut hiipiä ajatus, että ehkä näitä syitä ei olekaan olemassa kuin minun omassa mielikuvituksessani. Ne ovat ratkaistavissa. Jos haluan.

Olin reilu vuosi sitten ensimmäistä kertaa koskimelontakurssilla. Se oli outo päätös. Ilmoittauduin, ja jännitin etukäteen ainakin kuukauden. En tiennyt, mitä odottaa, epäilin omaa pärjäämistäni ja melkein kaikki pelotti. Kun kurssi vihdoin koitti, suuri osa siitä meni omien epäilyjen kumoamiseen ja akanvirrassa lymyilyyn. Oikeastaan kaikki tuntui koskessa liian vaikealta. Toisaalta kajakkiin kiipeämistaidot kehittyivät hienosti. Silti - vaikka olin kutakuinkin juuri niin huono kuin etukäteen ajattelin, hyvän kouluttajan ohjeilla pystyin tekemään kaikenlaista. Ainakin vähän sinne päin.

Ensimmäisellä koskikurssilla hauskanpito koskessa oli vielä aika kaukainen ajatus. Jotain silti jäi kytemään. Kun oma esiintymispelko on ammatin myötä kaikonnut, aika harva asia arkielämässä enää jännittää. Jännittäminen on kuitenkin merkki siitä, että jotain tärkeää on tapahtumassa. Ja vaikkei se tärkeä olisikaan mitään yhteiskunnallisesti merkittävää, ehkäpä sitä kaipaa tunnetta siitä, että itselle tai itsessä voi tapahtua jotain tärkeää.

Vaikka se koski minusta vähät välittää, jotain kerrottavaa sille vielä jäi. Tänä kesänä kävin toisella koskikurssilla, jossa jo ehkä ymmärsin jotain. Tänään menin vielä kerran katsomaan, mitä sieltä aalloista minulle oikein löytyisi. Edelleen sitä jännitystä. Epäröintiä ja haparointia kosken niskalla. Kaiken muun haihtumista mielestä pärskeeseen törmätessä. Hauskuutta! Tärkeimpänä oivallus siitä, että oppiminen on mahdollista. Ettei epäonnistumista ehkä olekaan minuun etukäteen ohjelmoitu, vaan että yrityksen ja erehdyksen kautta erehdysten osuus lopulta vähenee. Minullakin.